kirjailijanimeltään myös Tuovi Aarnio, os. Höök

Kuhmoisissa syntynyt ja siellä aikuisikään asti asunut Sankari asui Nastolan Villähteellä yli 30 vuotta. Myöhemmin kirjailija asui Lahdessa (vuodesta 1979). Hän kävi kansakoulun ja suoritti kielikursseja Lahden Työväenopistossa, maatalous- ja karjanpitokurssin Kansanvalistusseuran kirjeopistossa sekä erilaisia maatalousalan ammattikursseja.
Sota-aikana miehen ollessa rintamalla Annikki Sankari toimi maaseutukartanoissa tilanhoitajan apuna ja sijaisena. "Tilan työväessä oli sotatilanteen takia vajausta, vaikka sotavankeja muutamien viikkojen ajaksi saatiin töihin. Onneksi suomensukuisia, joten puhekielenä oli suomi. Aluksi katselivat vähän ällistyneinä käskynjakoon tullutta naispomoa", Sankari kertoi.

Annikki Sankari sai valtion kirjallisuuspalkinnon vuosina 1954 ja 1971 sekä WSOY:n tunnustuspalkinnon vuonna 1983 ja Lahden kaupungin tunnustuspalkinnon vuonna 1990.
Hän oli myös on Salpausselän kirjailijoiden kunniajäsen.

Annikki Sankarin kirjailijanura oli ihailtavan pitkä. Hänen esikoisromaaninsa Punaiset Maariankämmekät ilmestyi 1948 ja viimeisin teos Mullassa elämän voima 1991. Väliin mahtuu lukuisia romaaneja läpi vuosikymmenten. Annikki Sankari oli ennen kaikkea vahvojen naisten kuvaaja. "Tällä asetelmalla hän aloitti Punaisissa maariankämmeköissä ja sama teema oli vahvana tekijänä 70-luvun lopulla ilmestyneessä Kaislahti-sarjassa", kirjoittaa Leena-Maija Tuominen (1991).
Viimeisimmässä romaanissa Mullassa elämän voima kuvataan miestä, joka joutuu elämään kahden vahvan naisen välissä.
Hämäläinen maaseutu, arkielämä ja maalaisnaisen kohtalo ovat Sankarin monipolvisten ja sujuvien romaanien pääaiheita. (Suomalaisia kirjailijoita, 2004)

Jouko Tallimäen haastattelussa (ESS, 1982) Sankari nimesi itselleen läheisimmäksi teoksekseen Ettei teitä tuomittaisi (1959). Romaanin sisältönä on traaginen tapaus - 14-vuotias poika tekee itsemurhan ollessaan aiheetta syytettynä.
Yleensä Annikki Sankari ei kuitenkaan palannut valmiiden  kirjojensa ääreen. "Vielä silloin, kun saa korjausvedokset, kirja tuntuu läheiseltä, mutta sitten siitä alkaa irtautua. Vähän ajan kuluttua se tuntuu olevan kaukana takanapäin", Sankari kertoi.

"Pienestä pitäen en ole tiennyt mitään parempaa kuin lukeminen, johon koko kotiväki oli innostunut. Myöhemmin mieheni toimi Karjalassa tilanhoitajana, mutta joutui sodan ajaksi väkeen kuten muutkin, ja pääsi vain loma-aikoinaan järjestelemään viljelys- ja talonpitoasioita. Minun tehtäväkseni jäi kirjanpito ja muu sellainen. Kun siitä sitten vapauduin, tuntui energiaa jäävän yli päivän tarpeen, joten käytin sen kirjoittamiseen" Sankari kertoo... Lähimpänä aiheena väikkyvät lapsuusmaisemat sekä Päijänteen rannalla asuvien kohtalot. "Lapsuusaikana mieleen syöpyneet kuvat osoittautuvat vuosien kuluessa sittenkin kirkkaimmiksi."  
(Helsingin Sanomat 6.1.1950)

"Olen kai romantikko. Kuuntelen ja katselen elämää kuin jotakin "toteutuvien toiveiden maata", joka voi antaa kipinän kun tuli uhkaa sammua kesken. Tarvitsen ihmistuntemusta ja selkeitä mielikuvia jotta kuvaamani ihmisolennot voisivat olla totta. Eikö olekin niin, että kuvankin täytyy olla totta?" Sankari pohti.
Tieni oli lyhyt kun sille lähdin. Pieni lehti oli julkaissut kaksi juttuani ja jotain jäi itämään. Meille syntyi pieni poika ja pojan nukkuessa äiti kirjoitti. Sivuja tuli yli 400. Paketoin ja lähetin löytyneellä osoitteella, ja muutaman viikon kuluttua Helsingistä tuli puhelu. Minut kutsuttiin keskustelemaan käsikirjoituksesta. Tein Helsingissä viitteiden mukaiset korjaukset ja palasin kotiin mukanani ensimmäisen kirjani kustannussopimus. Se oli tien alku" Sankari kuvaili tietään kirjailijaksi.

"Varmaan aika vähän niminä", Sankari vastasi kysymykseen siitä, miten Päijät-Häme tai päijäthämäläisyys heijastuu hänen tuotannossaan.
"Olen elämäni aikana muutellut asuinpaikkaani ja joitakin viipymisiä on ollut kaukana päiväntasaajan toisella puolella. Matkoilta jää mukaan muistoja, elämänpiiri laajenee, mutta kotiseutu on aina muuttumatta mukana. Olen lähes jokaisella matkallani saanut uusia ystäviä, sillä hyvin monet puhuvat englantia, ja minä olen opetellut vähän joitakin heimokieliäkin, lähinnä omaksi iloksi ja vähän hyödyksikin joskus.
Englannin entisissä siirtomaissa on keski-ikäisiä, nuoria ja lapsia, jotka puhuvat ymmärrettävää englantia, sillä britit järjestivät kielen opetusta kouluihin saadakseen itselleen käyttökelpoisia työntekijöitä. Olen jokaisella matkallani yrittänyt päästä puheisiin paikallisten ihmisten kanssa, kuunnella ja mahdollisuuksien mukaan tutustua heihin niin paljon, että syntyy selkeä muistojen kuvio, joka elää ja soi ja vaihtaa muotoa ja väriä, ja johon sisältyy mahdollisimman siitä, mitä olen nähnyt ja kuullut, ja elänyt siten lävitse mahdollisimman paljon ennestään vieraan kansan elämänkuvioita, iloa ja onnea, jos kärsimystäkin.
Muistin mummin sanat ja äänen silloinkin, kun mummi ja Päijät-Häme olivat kaukana lumen ja talven takana, ja me kävelimme hiekkarannalla Sri Lankassa. Meillä oli sandaalit kädessä, vettä oli nilkkaan, nousuvesi tulossa. Juttelimme kävellessämme, nousuvesi oli tuttu jokapäiväinen, toi vain joskus aaltojen pitkään ajelemia ylivuotisia kaisloja hiekan keltaiseen kirkkauteen. Joku pieni ja kevyt kulki vierelläni, kun katsoin hänkin katsoi, pieni ruskea tyttönen. Katseeni rohkaisemana lapsi pisti pienen viileän kätensä käteeni ja ruskeat silmät katsoivat silmiini; ja hento ääni kysyi arasti: "Are you my friend?". Silloin juuri melkein näin silmieni edessä Päijänteen päilyvän pinnan vihertävän meriveden sijasta, ja korvani olivat kuulevinaan Pyhänpään vuoren jylinää, vaikka en ollut sitä todellisuudessa koskaan kuullut. Otin lapsen käden käteeni ja tunsin sen viileyden. Kysyin lapselta paleleeko häntä. "No, of course not", lapsi sanoi ja hymyili. Aamiaisella muistin taas tytön ja ihmettelin miksi Pyhänpään Haltija taas oli siinä ihan kuin samassa ruokasalissa. Mikä yhdistää pienen ruskean tytön kaukaisen kylmän vuoren haltijaan? Tuntuu kuin ne olisivat sukua, ei vain toisilleen vaan minullekin? Yhtäkkiä se selvisi, Buddha! Mummi sanoi: Hyvä haltija. Buddhakin on hyvä. Ne hohtavan valkoiset palmunlatvojen keskeltä kohoavat kupolit, ja messingin värinen jättiläiskokoinen kauniisti muovattu Buddha, ei hänkään voi olla muu kuin hyvä. Luostarin nuoret munkit eivät astu maassa ryömivän toukan päälle, ei muurahaisenkaan päälle. Nuoret noviisit lakaisevat varoen käytävät niin, että muurahaiset pääsevät ruohikkoon turvaan. Veimme valkoisia lootuksia kauniin ja lempeän Buddhan eteen maljakkoon. Teki mieli koskettaa rauhallisena hiljaa lepäävää kättä, mutta en rohjennut. Olisivatko Pyhänpään Haltija ja Candyn kaupungin kaunein Buddha sukua toisilleen? 
Sydäntä kylmäsi, kun kerrottiin tsunamin tuhoista. Teki mieli kirjoittaa Beruwelaan ja kysyä, mutta en uskaltanut. Ne alueet eivät olleet pahimmilla tuhoalueella, mutta Callen kaupunki saattoi olla vaara-alueella, mutta en rohkene kysyä. Toivoa on niin kauan kun ei tiedä. Minulla on Susiripala de Silvan osoite, mutta en uskalla. Sain muutama vuosi sitten hääkutsunkin Callen kaupunkiin, mutta siihen vuodenaikaan Sri Lankaan ei ollut järjestettyjä matkoja, en uskaltanut yksin. Häälahjan kuitenkin lähetin" Annikki Sankari jatkoi.

Tuotanto

Romaanit

Punaiset maariankämmekät. WS 1948.

Pääskyt palaavat. WS 1949.

Salolla tuulee. WS 1953.

Tuomirannan kesä. WS 1956. (nuorten romaani)

Horsma kukkii. WS 1957.

Kukkivat rauniot. WS 1957.

Ettei teitä tuomittaisi. WS 1959.

Timppa. WS 1962.

Katoava saari. WS 1964. (nuorten romaani)

Syyskuussa. WS 1966.

Lähellä, mutta kohtaamatta. WS 1968.

Kulkurivalssit. WS 1970.

Muuttolintujen maa. WS 1972.

Melisanden lähde, 1973.

Niin kauan kuin rakastan. WS 1974.

Kaislahden miniä. WS 1976.

Kaislahden emäntä. WS 1977.

Kaislahden Anna Kristiina. WS 1979. 

Huomenna kaikki on paremmin. WS 1981.

Pala omaa maata. WSOY 1984.

Syvällä kuu ja tähdet. WSOY 1986.

Kun olet mennyt. WSOY 1988.

Mullassa elämän voima. WSOY 1991.

Novellit

Pyhänpää. WS 1950. 

Kuunnelmat

Tiedotus uutisten jälkeen, 1965. 

Artikkelit

Aamulla. Hollolan Lahti 1954-55, s. 15-16.

Kun on joulu ja kaikki. Hollolan Lahti 1963, s. 26-27.

Kuparsaare Antti seuranäyttämöllä. Lahti 1958, s. 4.

Muu tuotanto

Afrikkalainen uni. Kuvauksia Itä-Afrikan matkoilta.

Tekstinäyte

Olduvai

Eric Robbins ja Blaine Littell sanovat kirjassaan Afrikka, todellisuus myyttien takana:
 "Itä-Afrikan luonto vie ihmisen menneisyyteen, alkuun, paikkaan jossa ihminen on kenties syntynyt. Vastaus on täällä jossain. Arkeologit parveilevat Olduvain laaksossa etsimässä esi-isiemme jäänteitä, toiset tiedemiehet hakevat johtolankoja metsien ja tasankojen eläinten käyttäytymisestä..."
 Itä-Afrikan luonto todella vie ihmisen alkuun, mutta Itä-Afrikan metsiköissä ja savanneilla tuntuu siltä, että alku on yhä vielä, että juuri tällaiseksi Luoja maailman teki, eikä se ole muuttunut. Tuskin ihminen missään muualla saavuttaa sellaista rauhan ja levollisuuden siunattua oloa kuin katselleessaan Serengetin tai Masai Maran tai vaikkapa Tsavon suunnatonta maisemaa. Tajuaa miten paljon turhaa on tehty, miten pitkälle väärää tietä ihmiskunta on mennyt, miten pitkään ihminen jo on ollut rauhan rikkoja ja tuhooja. Siinä ei ihmistä voita mikään elävä olento.
 Miten olemme joutuneet tähän? Miten sattuikin syntymään sellainen olento, miten saattoivat geenit ja elävät solut joskus ryhmittyä niin tuhoa tuottavasti? Yhtenä seurauksena on ollut ylimittainen populaatio. Luonto osoittaa, että kun laji lisääntyy liikaa, se lopuksi kääntyy itseään vastaan. Ihmiseenkin, niin ovela vääristymä kuin onkin, pätevät kuitenkin luonnon lait. Ja luonto voittaa aina lopuksi, vaikka ei luonnosta sitten maapallon kohdalla ihmisen mentyä olisi jäljellä muuta kuin autio möhkäle avaruudessa.
 Meidän pitäisi tuntea menneisyyttämme, jotta meillä olisi tulevaisuus, sanovat tutkijat.
 Heidän tietojensa mukaan zinjanthropus vielä oli sopuisa kasvissyöjä, joka tuhoutui luonnonmullistuksen, tulvan tai vedenpaisumuksen tuhottua hänen elinympäristönsä. Polveudummeko zinjanthropuksen suvun epänormaalin neuvokkaasta jäsenestä, jolla oli poikkeuksellinen geeninsä ja joka keksi, että vedessä uivan tai vettä pakoon pyrkivän liskon tai muun otuksen voi syödä nälkäänsä kun ruohot ja juuret ovat tuhoutuneet, ja pelastui henkiin. Ehkä se oli saanut poikkeavan geeninsä mukana aggressiivisuuden hiukkasen, joka aikakausien mukana ja sukupolvien vaihtuessa pysyi ja vahvistui...

Afrikkalainen uni, 1984.
 

Lähteet:

- Suomen Kirjailijat 1945-1980. SKS 1985, s. 617-618.
- Suomalaisia kirjailijoita. Otava 2004, s. 243.
- Jouko Tallimäki. Etelä-Suomen Sanomat 23.1.1982, s. 13.
- Helsingin Sanomat 6.1.1950.
- Leena-Maija Tuominen. Etelä-Suomen Sanomat 3.5.1991.

Kirjailijan tuotantoa 
Lahden seudun kirjastoissa

Kirjailijan tuotantoa
Päijät-Hämeen kirjastoissa

Lisätietoa kirjailijasta
Lahden seudun kirjastoissa