|
vuoteen 1974 asti
Vuorinen
Pekka Vuoria asui Lahdessa vuodesta 1939 vuoteen 1951. Hän pääsi ylioppilaaksi Lahden Yhteiskoulusta vuonna 1942
ja valmistui lääkäriksi Helsingin yliopistosta.
Vuorian esikoisrunokokoelma Et
pysty pakotielle ilmestyi vuonna 1948 WSOY:n kustantamana. Sen jälkeen
hän kirjoitti useita seikkailukirjoja vuosina 1948-51.
Vuoria toimi Oulun yliopiston röntgendiagnostiikan professorina vuosina
1966-1990. Häneltä onkin ilmestynyt parisenkymmentä alan oppikirjaa sekä
muita alan kirjoituksia. Vuoria on kirjoittanut runsaasti myös Suomen Lääkärilehteen,
sittemmin Nuori Lääkäri -lehteen ja nykyisin pääosin Yksityislääkäri
-lehteen. Hän arvelee julkaisseensa noin tuhatkunta kolumnia tai pakinaa
vuosina 1974-2005, jolloin hän parin vuoden ajan säännöllisesti
kirjoitti Suomen Kuvalehteen. Suomen Kuvalehti teki hänestä
50-vuotishaastattelun vuonna 1974.
Vuorialla
liittyy Lahteen vahvasti sota-ajan muistoja. Jatkosodan aikana hän jakoi
palvelukseenastumismääräyksiä parin vuorokauden aikana poliisin apuna
Kivistönmäen kaupunginosassa. Hän asui tuolloin Vesijärven satamassa,
jonka satamaliikenne tuli kovin tutuksi. Viimeisen kouluvuotensa hän oli
radiopäivystäjänä suojeluskunnan radioasemalla Jalkarannassa.

Tuotanto
Romaanit
Keltanaamiot
ja karkurit: kertomus reippaille pojille. Karisto 1949. (nuorisoromaani)
Keltanaamiot
ja setelimiehet. Karisto 1949. (nuorisoromaani)
Savusaari:
seikkailukertomus kesäiseltä kanoottiretkeltä. Karisto 1949.
(nuorisoromaani)
Avaruuden
seikkailijat: kertomus matkasta Marsiin. Karisto 1951. (nuorisoromaani)
Seikkailu
Metsälinnassa. Karisto 1951. (nuorisoromaani)
Runot
Et pysty
pakotielle. WSOY 1948.
Pakinat,
esseet ja aforismit
Vuorian
saarnoja: pakinoita vuosilta 1974-1979. Ultima Thule 1979.
Ihmisenä
olemisesta: pakinoita, esseitä, runoja, aforismeja. Koilliskulma 1994.
Muistelmat
Lesken päiväkirja.
WSOY 2002.

Tekstinäyte
- Onko
se tosiaan mahdollista? Minusta se on aivan uskomatonta, niin, suorastaan
ihan mielikuvituksellista.
Kolme miestä istui tilavassa toimistohuoneessa, jota myöhäisenä
iltahetkenä valaisivat sinisenhohtavat päivänvalolamput. Viimeksi puhunut
mies oli nuori, tuskin vielä kahtakymmentäviittä vuotta vanhempi. Hän
oli vaaleatukkainen, jäntevä ja auringonpaahtama, vaikka vuosi oli vasta
ehtinyt helmikuuhun asti. Hänen vierellään istuva mies, jonka ulkonäkö
jollakin tavoin toi mieleen taiteilijan, vaikka hänen ulkoasunsa olikin
hyvin huoliteltu, puuttui nyt puheeseen.
- Minähän olen joskus joutunut tutkimuksissani sivuamaan näitäkin
asioita, ja jos on todella totta se, mitä kerroitte, niin ihmiskunta on päässyt
aimo askeleen eteenpäin tiedon pitkällä tiellä. Niin, totisesti, näköalathan
ovat aivan päätä huimaavia! Monet seikat, jotka ennen ovat olleet
mahdottomia, käyvät nyt yhdellä iskulla mahdollisiksi suorittaa. Mutta
onko teillä kokeellisia tuloksia todistamassa teoriaanne?
Avaruuden
seikkailijat: kertomus matkasta Marsiin, 1951.

|