Helka Peuhkuri

Blues band

Alatorin kulmilla
jazz vetää kuolematonta siipeä
	imee pujopartasaksofonistin hartiat
	laihaan kyyryyn.
Vispilät jauhavat
simpukankuoren kuiskauksia
	kuohkeiden nousujen kuplia
	kuparikattojen kirpeää santaa
pinkeiden kalvojen
	hiekankuivia vuorosanoja
säkkituolien meriheinää.

Ihmiset
vielä eilen toisilleen vieraat
kiertyvät solmuttomana lankana
"Bluesmaman" sukkapuvun
joustosilmukoihin
	käheän äänen kudelmiin

	nousevien savujen
	purkautuviin värikenttiin

tyynen melankolian vapaisiin rytmeihin.
	Lattia rullaa malvanpunaisia raitoja.

 

Midineetti

Minä en enää parahda rikki
minun jumalani telttanarut eivät katkea
ihmisen muovaamaan särmään,
	yö yönjälkeen
auraan otsakurttuja ohimoiden yli
hengityksen huimauksia hiuksien latvoille

kerron yksinkertaisin sanoin
minun mittoihini sopimattoman elämän hinnan,
niukan valon kiilalla harsin yhteen
risteävien saumojen yksityiskohdat
kalkkioin ja tilkutan ruusukuvioita
pinkkiä ja mustaa kangasta
joustosaumaan yhden säikeen langalla
		risareunoja
	miuhustojen hiuslaskoksia

väjämuotoisesti
kuin ohuen ohut villakreppi
	joka solahtaa olkapäiltä
ylellisenä kuin elämä.

Helka Peuhkuri

Riisuttu naamio

En minä tiedän rooleihinne hamua
	keskellenne takkuamaan
en silmukoi itseäni
teidän tarinaanne.

Pidän paikkani katsomossa
	kuiskaan kulissien kuoseissa
niin kuin linnut lauseitaan
metsässä
	kukin lajinsa mukaan

on vapaata maata jäljellä
ymmärtää puhetta
hapuilla
ja yhteenkietoutua

Lähetä palautetta kirjoittajalle!